HEDONISM NC-17 (Kiriyama/Kawada, Mitsuko/Takako, in finnish, NOT MINE)

THIS FANFIC DOES NOT BELONG TO ME. THE FIC BELONGS TO SHINIKU @ FINFANFUN.FI. (can't post links yet)
(I asked if it's alright to post someone's else's fanfic and apparently it is alright as long the source is there. So there you go!)

IT'S IN FINNISH SO FEEL FREE TO TRANSLATE IT WITH GOOGLE TRANSLATE

Title: HEDONISM
Author: Shiniku
Fandom: Battle Royale // Tinppa lisäsi fandomin alkutietoihin.
Genre: Slash, PWP
Rating: NC-17 / K-18
Paring: Kiriyama/Kawada (Mitsuko/Chigusa)
Warnings: Hahmon kuolema, eli paljon verta esiintyy, vihjailua fetisseistä ja osittainen nekrofilia.

A/N: Koneelta löytyi tällainen söötti pikku töherrys, ja jotain julkaistavaa halusin ennen pitkiä ficcejä, en ole ihan kotiutunut uuteen Finiin vielä, nääs. :’s
Mitä nyt muistelisin, halusin kirjoittaa jotain Mitsukosta, mutta koska en pidä hetistä, enkä osaa femmeä, päätin tehdä sen näin. Sain Mitsukoa, sain slashia. Hahhahahahahaa. v_v’’
Eipä kai siinä sen enempää.


~

Mitsuko Souma otti paremman otteen viikatteestaan ja kiljaisi vertahyytävästi.
Hän heilautti asetta kaikella voimallaan, se välähti ilmassa auringonlaskun ja veren punertamana,
kunnes osui johonkin.
Mitsuko tunsi vastuksen viikatteen varressa ja veti kaikin voimin, kuullen vain luokkatoverinsa
huudon.

Hetkeä myöhemmin Mitsuko pudotti viikatteen tärisevistä, verenpunaisista käsistään ja potkaisi
inhosta irvistäen Nanaharan pään kauemmas itsestään.
Ja vain pään, sillä sen hän oli viikatteellaan irrottanut.
Hän vilkaisi oikealle puolelleen.
Nakagawan pää lepäsi siististi juuri siinä, mihin Mitsuko oli sen jättänyt.

Hän oli tappanut niin monta, kuin oli pystynyt.
Viikate ei ollutkaan lainkaan kehno ase.
Raaka. Mitsuko sai nähdä paljon verta. Ja hän oli itsekin yltä päältä veressä.
Hän oli tehnyt kaikkensa, sillä tätä hän ei häviäisi.
Ei ikinä. Hän oli jo hävinnyt liikaa.

”Mitsuko?” kuului terävä kysymys takaapäin.
Mitsuko pyörähti ympäri nostaen viikatteen uhkaavasti koholle.
Hän koukisti polviaan, veti vapaata kättä taaksepäin hakien tasapainoa ja tuijotti edessään
seisovaa hahmoa murhanhimoisesti.
”Mitsuko? Mitsuko, mitä sinä teet? Se olen minä, Chigusa!” tytöllä oli yllään keltainen verryttelyasu.
Takako Chigusa oli ollut Mitsukolle suureksi avuksi; pysynyt poissa tieltä ja tappanut muita, aivan,
kuten Mitsuko.

Mitsuko laski viikatetta pitelevän kätensä ja suoristautui.
Hän voisi vaivuttaa Chigusan turvallisuuden tunteeseen ensin, tappaa vasta sitten.
Chigusa oli vahva vastustaja, mutta hänellä oli heikko puoli.
Mitsukolla ei.
”Chigusa…” Mitsuko hymyili leveästi tietäen näyttävänsä sadistiselta, tuijotti tiiviisti Chigusaa
silmiin. ”Kuinka monta vielä jäljellä?”
Chigusan kasvot olivat suunnattu maata kohden, mutta villi katse kohdistui Mitsukon silmiin.
Kumpikaan tytöistä ei liikahtanutkaan, ei edes räpäyttänyt silmiään.
”Meidän lisäksemme kaksi. Ne vaihto-oppilaat”, Chigusa vastasi.

Mitsuko tiesi, että häntä aliarvioitiin, kun Chigusa koukisti hitaasti polviaan ja vei kättään taakseen
luullen, ettei Mitsuko huomannut.
Mitsuko tiesi, että Chigusalla oli aseenaan vain lyhyt, mutta terävä veitsi.
Hän itse oli kerännyt jokaisen tarpeellisen näköisen aseen; hänen oikealla puolellaan roikkui nahkavyöstä kirves, vasemmalla puolella kevytmiekka.
Takataskuihinsa hän oli tunkenut kaksi käsiasetta, joista valitettavasti oli molemmista luodit loppu. Mutta Mitsuko luotti viikatteeseen.

Sadepisarat alkoivat putoilla tiheään tahtiin maahan täysin samaan aikaan, kuin Mitsuko ponkaisi
maasta vauhtia ja loikkasi Chigusan päälle.
Pieni veitsi upposi hänen reiteensä saaden hänet rääkäisemään kovaan ääneen, mutta kivusta huolimatta hän ponkaisi Chigusan taakse ja painoi viikatetta tämän kaulaa vasten voimalla.
”Mitsuko…” Chigusa rääkyi ja yskäisi aimo annoksen verta suustaan.
Viikate painoi syvää haavaa tämän kaulaan, ja Mitsuko vetäisi sen irti sellaisella voimalla, että se veti keltapukuisen tytön kaulan puoliksi poikki.
Veri purskahti voimalla haavasta, ja kun Chigusa pyörähti ympäri ennen kaatumistaan, Mitsuko sai
sadeveden lisäksi päälleen aimo suihkun punaista, lämmintä, elävää verta.
Mitsuko nuolaisi verta suunpielestään ja hymyili.

Vielä kaksi.
Hän kyykistyi maahan ja siirsi hiukset Chigusan verisiltä kasvoilta.
”Tiedätkö, Chigusa… Minä pidin sinusta aina. Oikein mukava tyttö”, hän sanoi hymyillen ruumiille, sulki silmäluomet hellästi sormillaan ja painoi kevyen suukon kuolleen tytön kylmille huulille.
Hän naurahti rennosti ja nousi ketterästi ylös lähtien sitten kulkemaan kohti piilopaikkaansa.

Mitsuko kompuroi rinnettä ylös ähkien; hän oli jo ehtinyt unohtaa veitsen reidessään, mutta nyt, kun hän oli vetänyt sen pois, haava oli alkanut vuotaa uudelleen ja Mitsukon olo heikkeni.
”Kamppaile, lutka. Enää kaksi”, hän sihisi itselleen tuijottaen eteenpäin niin psykoottisen suurin silmin, että nekin alkaisivat varmasti kohtaa vuotaa verta.
Hän pysähtyi hetkeksi rinteen korkeimmalle kohdalle nojaten käsiään reisiinsä. Hän huohotti ja hikoili, mutta ei ollut järin väsynyt.

Hän meinasi kompastua omiin jalkoihinsa pelästyksissään, kun jokin lensi ilmassa hänen ohitsensa.
Hän kääntyi ympäri ja otti jälleen valmiusasennon, tällä kertaa toisessa kädessään veitsi ja toisessa viikate.
Melko kaukana, rinnettä ylöspäin kapuamassa, näkyi Kazuo Kiriyaman hahmo.
Mitsuko tunsi kätensä alkavan täristä.
Hän olisi halunnut kohdata Kawadan ensin, sillä hän tiesi Kiriyaman olevan hullu, psykoottinen sadisti.
Aurinko oli laskenut Mitsukon huomaamatta ja ohut hämärä peitti saarta.
Siitäkin huolimatta Mitsuko olisi voinut vannoa näkevänsä Kiriyaman silmien kiiltävän.

Hän inahti avuttomasti, mutta ryhdistäytyi sitten.
Hän heilautti vasenta rannettaan ja antoi sormiensa otteen löystyä; veitsi lensi hänen korvansa ohi ilmassa viheltäen.
Hän kohottautui varpailleen vain nähdäkseen, kuinka lähellä Kiriyama oli. Tämä irrotti veistä takkuisista hiuksistaan.
Mitsuko polkaisi jalkaansa maahan. Vain vähän alemmas, ja tuo hullu olisi kuollut.

Hän ehti hädin tuskin ottamaan asennon uudelleen, kun Kiriyama jo seisoi hänen edessään ja hän tunsi viiltävän kivun vatsassaan.
Vaihto-oppilaan kädessä oli miekka. Ja miekan toinen pää oli puolestaan syvällä Mitsukon lihassa.
Kiriyama tuijotti tyttöä pelottavan valkein silmin ja väänsi miekkaa tämän vatsassa.
Mitsuko kirosi kähisten ja veti itsensä kauemmas.

Hän oli luvannut. Hän ei häviäisi.
Hän heilautti viikatetta ilmassa toivoen, että se osuisi johonkin.
Se osuikin; Kiriyaman sääreen. Nuorimies räpäytti ensimmäisen kerran silmiään, hänen kurkustaan jopa pääsi tukahtunut äännähdys.
”Sinä olet hullu… Hullu!” Mitsuko rääkyi ja heilautti viikatetta uudelleen.
Se ei osunut, sillä Mitsuko pudotti sen kesken kaiken.
Ja silloin hän tiesi sen.
Hän ei tuntenut enää muuta, kuin terävää, tappavaa kipua, joka johtui kirveestä, jonka Kiriyama oli ottanut häneltä ja paukauttanut hänen ohimoonsa.
Kipu hälveni hitaasti ja Mitsuko tiesi sen.
Hän kuolisi nyt. Mutta hän ei tuntenut hävinneensä. Hän oli kuollut taistellessaan!
Hän, Mitsuko Souma, oli voittaja.
Vihdoinkin.

~

Kazuo Kiriyama vetäisi terävästi henkeä ja inahti.
Vihdoin kun siihen oli lupa.
Kukaan ei ollut katsomassa.
Hän päästi irti kirveestä, jolloin tytön ruumis valahti maahan.
Kiriyama valahti perässä ja nosti jalkansa syliinsä alkaen tutkia säärtään.

Hän ei edes ajatellut mitä teki, kun repi paidastaan palan ja sitoi sen säärensä ympärille.
Hän ajatteli vain yhtä asiaa, ja se asia oli Shougo Kawada.
Hänen senhetkinen ainoa vastustajansa.
Ja aikaa oli vielä noin seitsemän tuntia.

Hän oli pysynyt hiljaa ja leikkinyt tunteetonta koko Battle Royalen ajan, sillä hän tiesi, että heitä kuunneltiin.
Ja hän tiesi, että senkaltaisessa pelissä tunteet olivat turhia.
Jos tunsit jotain, sen piti olla voitonriemua, jotain sadistista, tai sitten sen piti olla kipua.
”Shougo Kawada…” hän mutisi kokeillen.
Eihän se kuulostanut lainkaan pahalta.
Mutta hänellä olikin tapana saada kaikki kuulostamaan hyvältä.

Hän vilkaisi ympärilleen ja ponkaisi ketterästi ylös.
Hän kulki eteenpäin suunnatta, ajatellen Shougo Kawadaa ja kaikkea, mikä vain suinkin liittyi tähän.
Mikä helvetti se ruma 60-luku-huivi luuli olevansa?
Mitä aseita tällä oli?
Oliko tämä vahva?
Oliko tämä edes elossa enää?

Kiriyama pysähtyi hetkeksi huomatessaan juoksevansa.
Hän ei halunnut kuolla. Hänen oli pakko löytää Kawada.
Hän tasasi hetken hengitystään, potki siniset kävelykengät paremmin jalkoihinsa ja jatkoi matkaa
vähän hitaammin.
Missä Kawada oli?
Oliko hän haavoittunut?
Oliko hän seksikäs alasti?
Miltä hän mahtoi maistua?

Kiriyama pysähtyi uudelleen.
Pysäyttämätön pervo, se hän oli.
Ei hetkeäkään rauhaa sellaisilta ajatuksilta.
Vaikka nyt hän sentään saattoi puolustautua sillä, että oli puutteessa.
”Juoksee, juoksee. Vai joko loppui voimat?” kuului kiusaava ääni oikealta.
Kiriyama kääntyi jäykästi ympäri ja tuijotti pimeyteen.
Ei ketään.
”Sokeakin vielä”, ääni jatkoi nyt muka-miettivään sävyyn.

Kiriyamalta kesti sen lauseen jälkeen tasan kaksi sekuntia tajuta, että häntä pilkattiin, paikantaa pilkkaaja ja painaa tämä vasten sitä puuta, jonka takana tämä piileksi.
Vihdoinkin, Shougo Kawada.
Nuorimies oranssi huivi päässään näytti vähän itseensä pettyneeltä nojaillessaan rennosti puuta vasten.
Kiriyama piteli tiukasti kiinni tämän ranteista.
”Olen etsinyt sinua”, Kawada sanoi.
Kiriyama katseli tätä hetken, ennen kuin hymyili toispuolisesti.
Tällä huivipäisellä nuorellamiehellä oli hauska, vähän nunnuttava ääni.

”Oletko mykkä, mitä? Kieli irti?” Kawada kysyi.
Tämän silmistä kuvastui uteliaisuutta ja kumma kyllä tylsistyneisyyttä.
Sekä tietysti jännitystä, kuinka muutenkaan.
Kiriyama pudisti päätään ja heilautti kieltään.
Kawadan katse seurasi tarkasti kieltä ja pysähtyi huulille, kun Kiriyama sulki kielensä niiden sisään.

Punertavahiuksinen muka-psykopaatti virnisti.
Toinenhan oli täysin hänen armoillaan.
Hänen teki kovasti mieli sanoa jotain, mutta hän tiesi, että nyt piti olla hiljaa ja toimia.
Hän kiristi otettaan toisen ranteista ja liikahti sivullepäin sillä tavalla, että sai ujutettua jalkansa Kawadan jalkoväliin ja tönäisi samalla tämän jalan omiensa väliin.

Kawada ei edes ymmärtänyt enää mitään. Ensin hän oli vain viattomasti vittuillut, ja Kiriyama oli käynyt päälle.
Sitten se oli alkanut heiluttelemaan hänelle kieltään ja nyt se lähenteli.
”Mitä sinä oikein teet?” hän tiukkasi.
Kiriyama ei vastannut.
Kawada rypisti kulmiaan, mutta nekin kohosivat jonnekin huivin alle, kun Kiriyaman jalka liikahti hänen jalkojensa välissä.
Liikehdintä jatkui harkitusti ja taidokkaasti.
”Toistan: mitä helvettiä sinä aiot?” Kawada kysyi.
Kiriyama nosti katseensa, joka oli harhaillut jossain alempana ja kohdisti sen Kawadan silmiin.
Ja hän hymyili.
”Naida sinua”, Kiriyama kuiskasi ja taittoi niskaansa siten, että sai painettua huulensa Kawadan kaulalle.
Tämä älähti, mutta hetken rimpuiltuaan rentoutui ja venytti kaulansa pitkäksi antaen Kiriyamalle paremman pääsyn.

”Sinä et muuten nai minua”, Kawada huomautti muristen.
Sillä häntähän ei naitaisi. Ei ainakaan miehen toimesta, ja naiset sitä nyt tuskin tahtoivat tehdä.
Hän tunsi Kiriyaman virnistyksen ihoaan vasten.
”Kawada…” Kiriyama aloitti, ja jo siinä vaiheessa Kawada tiesi, ettei enää voisi vastustella, sillä se ääni valui suoraan alas. ”Minä nain sinua. Siitä voit olla varma. Ja sinä et voi asialle mitään. Koska jos sinä vastustat, minusta tulee murhaajan lisäksi raiskaaja. Ja sitä paitsi minä kyllä tunnistan puutteessa olevan miehen. Sinä olet puutteessa.”
Puhuessaan Kiriyama oli alkanut hivuttaa Kawadan paitaa pois ja katseli tätä vakuuttavasti silmiin.
Kawada aukoi suutaan.
Hän ei ollut ikinä kuullut sellaista ääntä.
Se sai hänet tuntemaan itsensä todella… puutteessa olevaksi.
Tai oikeastaan se ei ollut se ääni, vaan äänensävy.
Se oli… tappava.
Kawada oli varma, että Kiriyama olisi saanut hänet laukeamaan pelkällä puhumisella.

”Selvä. Nai minua”, hän henkäisi.
Kiriyama virnisti ilmeisen tyytyväisenä ja päätti suudella Kawadaa sillä kertaa suoraan huulille.
Kawada hätkähti, sillä hänen huulessaan oli syvä haava.
Kiriyaman huulten liike oli niin hellää ja kysyvää, että Kawada olisi voinut vannoa haavan umpeutuvan.
Parantava suudelma, vähän niin kuin Prinsessa Ruususessa.
Kawada heilautti rannettaan kokeilevasti ja vastasi Kiriyaman suudelmaan kuin suostutellen.
Tämä murahti, mutta päästi irti Kawadan ranteista, painaen tätä kuitenkin tiukemmin puuta vasten.
Kawada etsi käsillään Kiriyaman jokaisen aseen - ainakin luullakseen - ja heitti ne yksi kerrallaan kauemmas ruohikkoon.

Kawada henkäisi tuntiessaan Kiriyaman kovuuden painautuvan itseään vasten.
Tässä Kiriyamassa oli jotain äärettömän kiihottavaa.
Ehkä se oli se hiljaisuus, ehkä se mielipuolisuus.
Tai sitten se oli se kerrassaan revittävä punertava hiuspehko, joka sojotti joka suuntaan kuin mikäkin
afro.
Ehkä se oli se veri toisen käsissä, ehkä se katse tämän tummissa silmissä.
Kiriyaman kasvot olivat poikamaiset ja suloiset, mutta tämän silmissä piili jotain synkkää ja tappavaa.

Kawada hätkähti mietteistään, kun Kiriyama riuhtaisi hänen housunsa alas ja laski sormensa yksi
kerrallaan hänen varrelleen.
Hän henkäisi tyytyväisenä ja kurotti omat kätensä avaamaan Kiriyaman housuja.
Tämä nuolaisi huuliaan ja kiersi kätensä Kawadan taakse.
Ensin Kawada tunsi vain kädet olkapäillään, mutta sitten toinen käsi loittoni ja sen sijaan jokin kylmä
ja terävä laskeutui hänen kaulalleen, aivan kaulapannan yläpuolelle.
Kawadan läpi kulkivat sekä kylmät, että lämpimät väristykset.
Hän tiesi, että saattaisi siinä tilanteessa vain alistua; tulla miehen naimaksi tai kuolla. Ja luultavasti
molemmat.
Sillä esine hänen kaulallaan oli lyhyt veitsi ja kuten tiedämme, Kazuo Kiriyama oli mielipuoli.
Ainakin melkein.

Kiriyama kuljetti veitsen hitaasti Kawadan huulille ja painoi. Kawada tunsi kivun huulessaan ja tiesi
toisen viiltäneen hänen huuleensa uuden haavan.
Kiriyama lipoi haavaa pehmeästi ja tanssitti samalla toisen käden sormiaan Kawadan kiveksillä.
Punapää veti kielensä takaisin suuhun ja sen sijaan imi toisen alahuulta sulkien silmänsä.
Veitsi putosi hitaasti hänen kädestään ja hän potkaisi sen kauemmas hyläten suunnitelman
sadistisista toiminnoista.
”Käänny ympäri”, hän murahti Kawadan korvaan.

Kawada ei voinut muuta, kuin totella, sillä hän tosiaan oli rankassa puutteessa ja toimintavalmis.
”Kumarru vähän ja pidä siitä puusta kiinni”, Kiriyama opasti melkein lempeästi.
Kawada totteli jälleen.
Hän piteli paksun puun kaarnasta kiinni rystyset valkoisina ja kumartui.
Hän tunsi Kiriyaman käden hyväilevän lantionsa aluetta ja kuuli tämän hengityksen.
”Kaulapanta muuten pukee sinua”, hän huomautti vielä, kun muisti.
Kiriyama nauroi. Nauroi. Kiriyama.
Kawada kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta unohti pian naurun, kun Kiriyama heitti jonkinlaisen
purkin kauemmas itsestään. Seuraavaksi Kawada tunsi tämän elimen pään aukollaan ja nielaisi.
Purkissa oli ilmeisesti ollut liukuvoidetta. Ja nyt häntä naitaisiin.

Kawada oli saanut kahden Battle Royalen aikana useita pisto-, viilto- ja ampumahaavoja, joista
suurimmasta osasta oli jäänyt arpi.
Hänen otsansa poikki kulki syvä, rosoinen arpi joka kertoi siitä, että jokin oli osunut hänen otsaansa.
Ja kovaa.
Silti hän oli varma, ettei ollut koskaan tuntenut sellaista kipua.
”Tiedän. Se sattuu aluksi”, Kiriyama huohotti.
Kawada tunsi tämän kosketuksen lantiollaan muuttuvan hellemmäksi, eikä tämä edes liikkunut hänen
sisällään.
Näin ollen hänellä oli aikaa tottua tunteeseen vähän, ennen kuin punapää vetäytyi hänen sisältään ja
työntyi uudelleen sisään, vähän pidemmälle tällä kertaa.

Kawada ei tiennyt juuri mitään anaaliseksistä, mutta sen hän tiesi, että häntä kohdeltiin juuri nyt
hyvin hellästi.
Kiriyama hyväili hänen lantiotaan ja liikkui hitaasti, kuiskasi välillä jotain rohkaisevaa.
Ja kun hän alkoi lopulta nauttia toisen miehuudesta sisällään, Kiriyama huomasi sen ja hivutti toisen
kätensä hänen penikselleen.
Kiriyaman työnnöt olivat säännöllisiä, ja menivät joka kerta syvemmälle.
”Kawada… Tiesitkö, että näissä pannoissa on mikit?” Kiriyama huohotti.

Kawada voihkaisi nautinnosta ja epätoivosta. Mikit?
Hän puristi puuta kädet täristen, hän puristi sitä niin, että sormiin tuli haavoja.
Häneen sattui, ja häntä kiihotti.
Hän tunsi liikaa nautintoa kestettäväksi puuta vasten.
Kiriyaman käsi liikkui taitavasti hänen miehuudellaan, ei edes runkannut.
Tanssi, kiusasi, kutitti ja nipisti.
Punapään elin hieroi kosketusherkkiä paikkoja hänen sisällään saaden hänet puremaan huultensa
haavat uudelleen auki ja yhä hän puristi mustanruskean puun karheaa kaarnaa.
Hän oli melkein varma, että se olisi hänen viimeinen panonsa ikinä, joten hän otti siitä kaiken irti.

Kiriyama päätti vihdoin antaa huivipäiselle armoa ja tarttui kunnolla toisen sykkivään erektioon.
”Kazuo…” Kawada voihkaisi epähuomiossa.
Kiriyama heitti päänsä taaksepäin hiljaa vaikertaen.
Hän tiesi Kawadan olettavan, että hän tappaisi tämän panon jälkeen.
”Kawada…” hän huohotti. ”Haluan sinun tietävän, että tämän jälkeen”, Kiriyama otti kätensä Kawadan lanteelta ja peitti sillä kaulapannan mikrofonin. ”…me karkaamme.”
Kawada ei voinut muuta, kuin nyökätä ja puristaa puuta yhä tiukemmin käsissään.
Hän arveli toisen valehtelevan, muttei sanonut mitään.

Kiriyama hymähti katkerasti.
Miksi hänen piti olla hän?
Miksi hän oli ilmoittautunut BR-uudistukseen?
Mikä hänessä oikein oli vikana?

Hän tunsi Kawadan laukeavan hänen kädelleen.
Huivipäisen kädet naarmuuntuivat, kun tämä tarttui kunnolla puuhun.
Kiriyama kuunteli voihkinaa ja raskasta läähätystä pitäen itsensä vain vaivoin rajan sillä puolen.
Kawada olisi pian kokonaan rajan toisella puolella.
Monellakin tapaa.

Kiriyama veti Kawadan suoraksi niin, että hänen rintakehänsä painautui huivipään selkään.
”Olen pahoillani, Shougo”, hän sanoi hiljaa, pyydysti veitsen maasta varpaidensa väliin.
Kawada ei ehtinyt edes reagoida sanoihin, kun tunsi veitsen painautuvan rintakehänsä läpi luultavasti
aina keuhkoihin saakka.

Hän sätki kuin epilepsiakohtauksen saanut ja tunsi jokaisen raajansa turtuvan hitaasti, kun Kiriyama
hakkasi hänen rintakehäänsä veitsellä yhä uudelleen ja uudelleen, viiltäen lopulta kaulankin auki.
Ja huivipäisen taistelijan päässä pyöri vain yksi sana: ”valehtelija.”
Hän kuolisi, kuolisi jouduttuaan ensin miehen naimaksi.
Ei sen niin pitänyt mennä.
Hän ei tuntenut enää mitään.
Hetkeksi tuo kuitenkin muuttui, hän tunsi viiltävän ja pistävän kivun joka puolella ruumiissaan, mutta
hän tunsi myös Kiriyaman silkkiset huulet poskellaan.
Hän tunsi Kiriyaman työntyvän sisäänsä jälleen.
Väkivaltaisesti, aivan liian syvälle.
Hän toivoi turtuneen tunteen palaavan pian.

Kiriyama kuunteli Kawadan kuolevaa korahtelua ja muisti jälleen, miksi oli ilmoittautunut BR-uudistukseen.
Juuri tuon äänen takia.
Hän voihki ääneen painaessaan Kawadan kylmenevän ruumiin puuta vasten ja nai tätä täysin voimin.
Työntyi yhä uudelleen ja uudelleen puolikuolleeseen, yliluonnollisen tiukkaan peräaukkoon.
Niin paljon parempi kylmänä ja kuolleena.
Se tuntui niin hyvältä, niin hyvältä.
Hän tunsi veren tahrivan joka paikan itsestään.
Kädet, kasvot, jalat, jopa hänen elimensä.

Kawada korahti korkealta ja kovaa, viimeisen kerran.
Samaan aikaan Kiriyama laukesi henkeä haukkoen.
Hän vetäisi henkeä itse asiassa niin syvään, että tunsi järisyttävää himoa yskiä.
Hän heitti Kawadan jonnekin ruohikolle kuin räsynuken ja kiskoi housunsa jalkaan kädet hennosti täristen.
Hänen hengityksensäkin värisi raskaasta panosta.
Hän oli iloisempi, kuin aikoihin.
”Oops I did it again”, hän rallatteli hyväntuulisena samaan aikaan, kun Kitanon ääni julisti hänet voittajaksi.


///Kiriyama you're such a slut.

TRANSLATED LIKE A BOSS
This is pretty graphic, kiddies. Read at your own risk~
Bits and pieces may have been left out if I didn't like them, lol. But they were minuscule and irrelevant, I promise.

Spoiler: